Ihan ekaks täytyy todeta, etten juurikaan odota et kukaan lukee tätä. Olkoon tää mun oma, köyhän miehen versio terapiasta 
Niin, mistäs sitä alottais… Alusta? No paskat, hypitään hiukan vuosia ja katotaan miten tää kaikki alko ja missäs nyt mennään.
Olipa kerran ihan nätti nuori tyttö. Ei se mikää prinsessa ollu; vanhemmat eronnu, äiti alkoholisti ja kotoa piti muuttaa 17-vuotiaana. Siinä se sit painoi paskaduuneja aikansa, oli siivousfirmoja, kahviloita ja tarjospa se päiväkahviseuraakin. Sitten eräänä päivänä se tapas prinssinsä… Tai niinhän se luuli. Tyttö sai työpaikan suomalaiselta kännykkä-jätiltä ja naimisiin mentiin. Oli hienot autot, asunnot, Guccin laukut yms yms. Oli myös katkenneita kylkiluita, murtunutta nenää, jatkuvaa pelkoa siitä, millaisella tuulella kyseinen sammakoksi osoittunut prinssi sattui olemaan.
No mut nyt hypitään taas aikaa yli siihen et se mies joutui vankilaan. “Hyvä, hyvä sanoivat pienet lapset ja taputtivat karvaisia käsiään”. Siinä vaiheessa mä asuin jo yksin (sen sentään sain periks, vaikken eroa uskaltanu ees ehdottaa). Tähän väliin mahtuis paljon blaablaata mut mä skippaan sen ja meen suoraan siihen, et mä olin pitkään pitäny yhteyttä netin kautta yhteen jamppaan. Vuotta aikasemmin me oltiin kerran nähty (ehkä minuutin ajan) ja sitten eräänä iltana se päätti tulla teelle ja se jäi. Mulla helähti jossain oikein kunnolla. Se tyyppi ei ollu mitään, mistä haaveilin. Ihan yksinkertasesti siks, etten osannu kuvitella kenenkään saavan mussa aikaan sellasia tunteita tai olevan niin täysin mun toinen puolikkaani.
Siitä oikeestaa päästään aika loistavasti tähän päivään. Pari kuukautta tosta eteen päin mä otin lopputilin, pakkasin kamani ja “haihduin”. Siitäki on menny melkeen vuosi jo. Nyt mä istun tässä, omituisessa asunnossa missä on lakanat ikkunoissa keskella metsää, kattelen muutamaa kissaa, koiraa, ulosottoviraston avaamattomia kirjekuoria ja pelkään aivan helvetisti. Pelkään? No mä sitten vihdoin ja viimein hain eroa ja nyt se hullu vapauduttuaan koittaa löytää mut. Luottotiedot työttömänä kusi, mulla ei ole täällä yhtään ystäviä ja kaikki kaatuu niskaan. Silti mä en vaihtais päivääkään uudesta elämästäni pois. Mulla on nyt kuitenkin hieno mies ja vähemmän hienot elikot, nyt vaan tarvis alkaa selvittää tätä kaikkea jotenkin.
Siispä, pakotan itteni kirjottaan tänne jatkuvasti jos se nyt helpottais ees oloa. Ja sitä paitsi, jos mä selviän tästä niin mikään ei oo mahdotonta
